Istun tällä hetkellä Chicagon lentokentällä, vielä viisi ja puoli tuntia yhdeksän tunnin mittaisen lennon lähtöön. En ihan oikeasti uskonut että tämä päivä koittaisi koskaan. Tälläkin hetkellä tuntuu jotenkin ihan hirveän epätodelliselta että mä oon oikeasti palaamassa Suomeen, vaikka onkin jo kaksi kolmesta lennosta takanapäin. Rehellisesti sanottuna kotiinpaluu pelottaa. Kun tietää ettei voi elää kahdessa paikassa samaan aikaan, mutta samalla haluaa pitää mahdollisimman paljon yhteyttä ystäviin maailman toisella puolen.
Viime torstaina pidin jäähyväis-juhlat kavereille ja perhetutuille. Voisin aika suurella varmuudella ja valehtelematta sanoa, että oli ehkä yksi parhaimmista päivistä, ei pelkästään mun vaihtovuoteni aikana, vaan ihan tähänastisen elämäni aikana. Olin vähän hermostunut, koska illaksi oli luvattu sadetta ja ukkosta. Kun viiden jälkeen iltapäivällä ihmisiä kuitenkin alkoi ilmestymään ja jotenkin mun tajuntaani upposi että kaikki nämä upeat ihmiset on tullut tänne ihan vaan että pääsisivät vielä kerran mua näkemään, olin jotenkin niin turtunut onnesta. Suurin osa vieraista viipyi ihan iltamyöhään saakka, se oli mun mielestä täydellinen tapa päättää mun vaihtovuosi täällä Yhdysvalloissa ja jättää jäähyväiset kaikille koulukavereille. Musta tuli myös kummitäti toiselle ihanalle tytölle, kun mun host-siskoni kysyi tätä illan lopussa <3
Lähteminen on vaikeampaa kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Toisaalta oon onnellinen siitä että tunnen tällä tavoin. "How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard." Niinhän se menee.
Saatan jatkaa kirjoittelua jos motivaatiota riittää, mutta varmuudella voin sanoa että tämä on viimeinen teksti jonka tulen kirjoittamaan tällä puolella maailmaa. Seuraavaksi sitten Suomessa. Mulla on outo tunne että aika olisi vaan pysähtynyt kymmeneksi kuukaudeksi ja nyt olisin palaamassa samaan hetkeen kuin vuosi sitten kesäkuun alussa, vaikka kaikki onkin tavalla tai toisella muuttunut. Itse luulen että tämä vuosi on tuonut mulle ihan hirveästi itsevarmuutta. Lisäksi se tulee varmaan aina olemaan mulle jotain, josta voin muistuttaa itseäni jos ikinä epäilen kykeneväni johonkin. Jos pystyn jättämään kaiken "tutun ja turvallisen" kymmeneksi kuukaudeksi lähteäkseni asumaan vieraaseen maahan vieraiden ihmisten luokse, pystyn ihan mihin vaan.
Näihin tunnelmiin on mun mielestä aika hyvä lopettaa viimeinen "virallinen" vaihtari-blogipostaus. Mä jään tänne odottelemaan lennon lähtöä...
<3 Anni
Kiva postaus ja kivoja kuvia.
VastaaPoistaMun tyttö on lähössä syksyllä.
Osallistu kastehelmi arvontaan mun blogissa.
Hyvää sunnuntai päivää.
kiitos! :)
Poista