Viime torstaina tuli tasan kuukausi täyteen siitä, kun saavuin tänne Nebraskaan. Miten aika voi mennä niin nopeasti? 9 kuukautta ei enää tunnukaan niin pitkältä ajalta kuin se tuntui ennen lähtöä.
Otin tuon kuvan kun odottelin lentokoneen lähtöä Dallasista kohti Grand Islandia. Muistan sen hetken niin tarkasti, se oli mun viimeinen etappi ennen lopullista päämäärää. Koko päivän kestäneen matkustamisen jälkeen lopulta nukahdin koneeseen ja heräsin vasta kun alettiin laskeutumaan.
Tuntuu että vasta nyt arki täällä alkaa oikeasti tuntumaan arjelta. Kesähelteet alkaa pikkuhiljaa muuttumaan syksyisemmiksi josta oon tosi iloinen, rakastan syksyä. Viihdyn meidän pienessä 88 oppilaan koulussa tosi hyvin, sopeutuminen on ollut helpompaa kun ympärillä ei parveile tuhansia ihmisiä. Mulla on myös paras ystävä täällä, enkä voi edes sanoin kuvailla miten onnellinen oon siitä että on joku jolle voi olla täysin rehellinen ja johon voi luottaa sataprosenttisesti.
Englantikin alkaa tuntumaan päivä päivältä luontevammalta. Huomaan välillä turhautuvani virheisiin ja siihen että sanat ovat hukassa, mutta se vaatii vaan totuttelua, paljon puhumista ja paljon kärsivällisyyttä.
Syksy on täynnä kaikkea ihanaa, homecoming-viikko lähestyy ja mulla on synttärit parin viikon päästä. Tunnen jo nyt olevani keskellä jotain älytöntä elokuvaa, enkä malta odottaa kaikkia niitä mahdollisuuksia ja kokemuksia joita tää vuosi tulee tuomaan tullessaan.
Nämä kuvat on viime viikonlopulta kun lähdettiin mun host-perheen kanssa viettämään päivää järvelle. Tällä hetkellä oon maailman onnellisin siitä, että silloin kun mun täytyi päättää haluanko oikeasti lähteä vuodeksi vieraaseen maahan asumaan ja opiskelemaan, päätin lähteä. Muuten en olisi ikinä päässyt kokemaan niitä ihania hetkiä, joita mulle on tähän mennessä kertynyt. Esimerkiksi tuo päivä järvellä viikko sitten.
Olkaa rohkeita ja astukaa oman mukavuusalueenne ulkopuolelle. Koska se on oikeasti ainoa tapa jolla voi koskaan kasvaa ihmisenä ja saada kaikki irti tästä maailmasta.
Anni
