Ja taas on vierähtänyt yli kaksi viikkoa siitä kun viimeksi tänne kirjoittelin. Aika on mennyt ihan hirveää vauhtia eteenpäin, ja niin kai oon minäkin.
Uusi elinympäristö, uudet ihmiset, uusi kieli, ylipäänsä uusi elämä on vetänyt multa ihan kaikki voimat, oon ollut tosi väsynyt. Näiden lisäksi on tietysti vielä kahdeksan tunnin aikaero johon mun keho yrittää vieläkin totutella. Silti oon kuitenkin onnistunut sopeutumaan tosi hyvin, ja tuntuu että olisin ollut täällä paljon kauemmin kuin kaksi viikkoa.
Viime viikonloppu oli aivan mieletön. Se sisälsi p i t k i ä automatkoja, telttailua South Dakotassa, Mount Rushmore ja muita nähtävyyksiä, uusia ihania ihmisiä, oikeastaan kaikkea mitä voit kuvitella kolmelta autolliselta vaihto-oppilaita neljän päivän road tripillä.
Yksi asia josta pidän tosi paljon Yhdysvalloissa on se, miten nopeasti maisemat vaihtuvat tiheään asutuista kaupungeista metsiin ja peltoihin. Yksi tämän viikonlopun muistiinpainuvimmista hetkistä oli, kun ajettiin isojen metsien ympäröimää autotietä, mä roikuin puoliksi ulos ikkunasta ja hengitin syvään sitä raikasta ilmaa. Yhtäkkiä kaikki vaan tuntui niin täydelliseltä, ja pidätin hengitystä koska en halunnut päästää sitä ilmaa ulos mun keuhkoistani. Se oli vaan yksi niistä hetkistä, kun tajuaa mitkä asiat on oikeasti tärkeitä, ja kuinka paljon on aihetta olla kiitollinen. Liian harvoin sitä vaan pysähtyy arvostamaan kaikkea ympärillä olevaa.
Ja sitä, että on.
Anni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti